Alati läskistä sorjaksi

Koko syksy on mennyt sellaisella tohinalla, etten ole ehtinyt edes huikeita tuloksiani tänne kirjata. HPY:n ohjelma tuntuu hyvältä, minulta vain jotkut päivät ovat menneet niin, että yksiköiden merkitseminen on jäänyt. Onneksi olen saanut konkreettisia tuloksia aikaan, vaikka on yrittänytkin ehtiä joka paikkaan ja monesti vielä yhtä aikaa.

Ensimmäinen viikko oli loistava, sain 2,7kg pudotusta ja vähintää saman verran uskoa ohjelman tehokkuuteen.

Toisella viikolla iski mieletön selkäkipu, jonka varjolla sitten lipsuin ohjelmasta ja takapakkia tuli kilon verran. Kolmas viikko toi mukanaan jälleen terveen, liikkuvan selän vailla kipuja. Liikunta sujui zumbasta pilatekseen ja kiloja lähti 1,5. nyt on suunta alaspäin ja kohti sorjempaa olotilaa ja ulkomuotoa! Suosittelen kyllä kokeilemaan Hyvän Painon Ystäviä, mikäli koet, että laihtuminen yksin on pakkopullaa ilman pullaa .

ALOITUSPAINO 122KG

PAINO NYT 118,9KG, pudotus yhteensä 3,1kg

Nonnih! Niinhän siinä kävi, että helmikuinen uhoaminen Painonvartijoiden kotikurssin suorittamisesta jäi uhoamisen asteelle. Yhtä ainutta viikkoa en saanut pidettyä itseäni ruodussa. Kyllä se on ihmismieli niin vaikea. Vaikeintahan tässä on se, kun se on vielä oma mieli, ei esimerkiksi naapurin tai miehen. Kilojen sijasta minut on jättänyt koko Painonvartijat -systeemi. Ne vain pakkasi kamansa, otti ja lähti... kilot vain jäi.

Levätköön rauhassa pisteet, nyt puhaltaa uudet yksiköt! Eilen avasin uuden oven ja liityin tuoreimpaan Suomen valloittajaan laihduttamisen saralla -Hyvän Painon Ystävään! Nyt en laskekaan pisteitä vaan yksiköitä. Painonvartijoiden kanssa yhtäläisyyttä on päiväkirjan pitämisessä, muuten tämä on laadultaan aivan omanlaisensa. Enää ei popsita edes porkkanaa mielin määrin vaan kirjataan ylös jokainen suupala.

Yhden päivän jälkeen minua viehättää HPY:ssä selkeys ja se, että tätä ohjelmaa noudattamalla syön päivän aikana jokaisesta ruokapyramidin lohkosta. Ennen saatoin korvata päivän ateriat piirakkapalalla tai muilla herkuilla ja elää loppupäivän salaatilla. Tuolloin esim. proteiinit jäivät kyllä tosi niukille. Nyt kirjaan päiväkirjaan kaiken ja merkkailen erivärisiä ympyröitä.

Mikä ihaninta, minulla on nyt ryhmä ja tukikohta, mihin mennä joka viikko! Sinne saan raahata läskini ja sieltä saan vertaistukea kanssaihmisiltä. Omaa itseäni tunnen sen verran, että ryhmän tuki on kohdallani puoli laihtumista. Siinäkin tärkeää on se, että joudun astumaan vaa'alle. Se laittaa tsemppaamaan ja tekemään töitä.

Tässä blogissa tulen seuraamaan taivaltani HPY:ssä, raportoin tänne punnitustulokseni, edistymiset ja aatokset.

ALOITUSPAINO 122KG

Tunnistatko kohtuuden vai oletko niin kuin minä, joka ahmii mahdollisimman paljon kerralla ja nopeasti. Otetaanpa esimerkiksi jäätelöpaketti, jonka ostin keskiviikkona (kuka pöljä ostaa kotiin jäätelöä ilman syytä???). Avasin rasian yhdessä mieheni kanssa ja otimme siitä molemmille pari palloa. Kun kulhot olivat tyhjät, piti ne käydä täyttämässä ja näin tapahtui niin kauan kunnes jäätelö oli loppu. Millä ihmeellä saisin riittämään sen yhden jäätelöpallon jäätelönälän sammuttamiseen. Kun tottahan on, että oikeasti puoli litraa jäätelöä on liikaa. Sama syndrooma mulle iskee päälle, kun kaapissa on keksiä, pullaa, piirakkaa what ever. Kaikkeen voi kehittää himon ja se ei kaikkoa ennen kuin syötävä loppuu. Toisaalta tässä on sama tilanne kuin hyvää kirjaa lukiessa, siinä vierähtää helposti aamuyön tunneille, kun ei malta lopettaa. Täytyy myöntää, että olen herkkuperse, jolla on vakava addikti.

Millä sitä saisi itselleen tavan, jotta edellä kuvatuista tilanteista selviäisi kunnialla ilman suuria mässäilyjä? Jotenkin tuota sokerin himoa pitäisi saada kahlittua, koska sen täydellinen hallitseminen on todettu liian haastavaksi. Olen niinkuin tupakoitsija, joka yrittää lopettaa tupakoinnin, makea on minulle varmaankin yhtä haasteellinen. Toisaalta voisin kuvitella, että on jopa haasteellisempaa päästä eroon makeasta kuin tupakasta, koska makeaa on tarjolla kaikkialla. Kun menen kylään, minulle tarjotaan jotakin herkkua, ei tupakkaa jne.... Tässä makeanhimossa rimpuillessani alan purkaa ja siivota kaappeja, josko se toisi jonkinlaisen tyydytyksen tähän pakkomielteeseen (korviketoimintaa).

Mukavaa viikonloppua!

Tottahan on, että itseänä murehtimalla ja elämäänsä märehtimällä ei saavuta mitään. Alakuloisena ei ole valmis taistelemaan ja tavoittelemaan päämääräänsä. Aiemmista kirjoituksistani on voinut saada käsityksen, että olen maailman pessimistisin ihminen. Todellisuudessa omaan myönteisen asenteen ja pyrin löytämään jokaisesta asiasta positiivisen puolen.

Tällä matkallani positiivisinta on se, että olen matkalla! En ole jäänyt nyhjäämään sängyn pohjalle vaan olen alkanut tehdä asioille jotain. Perheemme arjessa se näkyy parhaiten ruokapöydässä. Paitsi, että ruoka on kevytta ja terveellistä, meillä on jokaisella ruoalla tarjolla jotakin tuoretta vihannesta tai kasvista. Koska olen jo paatunut Painonvartija, on ruokavaliomme päälinjat olleet jo pitkään kohdillaan. Itse olen vain unohtanut annoskoot, ne ovat paisuneet mammuttimaisiksi. Edes raavas mies ei syö niin paljon kuin minä. Toinen surmaloukkuni ovat olleet illat, jolloin olen tunkenut suuhuni jos jonkinlaista herkkua. Tällä htekellä minulla on yksi herkkupäivä viikossa (liian ankara ei saa olla edes itselleen). Se on tällaiselle herkkuperseelle suuri myönnytys ja voitto, kun siinä pysyn!

Toinen asia, jossa olen kokenut valaistumisen, on kiireettömyys. Mikä ihmeen kiire tulisi olla kilojen karkoituksessa? Tiedän varsin hyvin, että kiloni eivät ole tulleet päivässä, viikossa tai yhdessä kuukaudessa. Eivät ne siinä ajassa siis voi lähteäkään. Itseni kannalta olisi hyvä, jos vuoden vaihteeseen mennessä olisin lähellä tavoitettani. Silloin olisin antanut itselleni parhaimman joululahjan koskaan. Nyt eletään viikkoa kahdeksan, vuoden vaihteeseen on aikaa noin 44 viikkoa. Se tarkoittaa vajaata kiloa per viikko. Aika kova tahti, mutta uskon, että se on saavutettavissa kovalla ja päättäväisellä työllä.

Hymyillen pyrystä huolimatta!

Paino 116,8kg, muutos viime viikosta 0kg pudotus yhteensä 1,1kg (1.2. jälkeen)

Otin viikonloppuna ison askeleen. Kuten jo aiemmin kerroin, kävin vielä reilu vuosi sitten ahkerasti salilla kuntoilemassa, mutta se jäi, kun painoa alkoi kertyä siihen tahtiin, etten sinne viitsinyt enää edes mennä. Alunperinhän minulla oli ollut ajatuksena saada liikunnasta tukea painonpudotukseen. Sitten kun aloin lihoa, aloin ajatella, että salin ohjaajatkin nauravat mulle. Vaati todella suuren itseinhon, että sain raahattua ruhoni salille pari viikkoa sitten. Siellä sain ohjaajaltani uuden saliohjelman, jonka tavoitteena on paitsi polttaa rasvaa, myös vahvistaa tiettyjä lihasryhmiä. 

Katsotko sinä koskaan ihmisiä arvostelevasti? Mietitkö kaupassa kärryn sisältöä ja ajattelet, että olisi tuokin pullukka voinut jättää suklaat ostamatta? Minä teen sitä, mutten tällä ruumiinrakenteella ole oikeutettu arvostelemaan muiden ihmisten valintoja. Minulla on niin huono itsetunto, että koen kaikkien ihmisten tuijottavan juuri minua ja minun ostoksiani. Minua on jo pitkän aikaa hävettänyt ostaa kaupasta esim. karkkia, koska luulen muiden ajattelevan, että mitä tuokin läski noita syö, vaihtaisi jo porkkanaan. Salille menon esteenä on ollut samat ajatukset. Siellä on ihmisiä, joilla on vartalot timmissä kunnossa ja hienot urheiluvaatteet. Minulla ei ole mahdollisuutta pukeutua hienoihin merkkivaatteisiin, koska niiden koot loppuvat viimeistään kokoon 44 ja omanihan todella on siitä kaukana. Vartalonikaan ei hehkuta terveen näköisenä ja uutterana. Niinpä vedin nytkin salille ainoat hyvin päälle mahtuvat, rennot housuni, joita pidin jo raskausaikanani (siis äitiyshousut!!!). Valitsin ajankohdan niin, että suomalaiset ihmiset olisivat saunassa ja tällöin salilla olisi mahdollisimman vähän yleisöä (virallinen selitys ajankohdalle on se, ettei laitteisiin tarvitse jonottaa). 

Parkkipaikalle ajaessani näin koko pihan täynnä autoja. Enää en voinut pyörtää takaisin, koska mieheni olisi ihmettellyt salamannopeaa treeniäni. Minun piti niellä vain oma paha oloni, leimata itseni sisälle ja suunnata kohti pukuhuonetta. Taisi monella olla se sauna lämpiämässä, koska laitteille päästyäni, salilla oli vain muutama ihminen. Siinäkin oli minulle liikaa, mutta olin mielissäni, että väkimäärä väheni huomattavasti.  

Aloitin lämmittelemällä crosstrainerilla. En ollut ennen sellaisessa ollutkaan ja nyt edessä olisi 10 minuutin lämmittely. Astuin laitteeseen muka urheilullisesti ja aloin veivata kuin mielipuoli. Voin kertoa, että tässä kunnossa se oli virhe isolla V:llä. Sehän oli aivan kauhean raskasta! Ja mitä nopeampaa pyörittää, sen raskaampaa se on. Olin puolen minuutin jälkeen ihan valmis lähtemään jo kotiin, mutten voinut jättää hommaa kesken, koska muut kuntoilijat ihmettelisivät ja nauraisivat tonnikeijun toilailuille. Älysin hidastaa tempoani ja sain jalkani jaksamaan viisi minuuttia. HUOH! Itse laitteilla hommat meni hienosti ja tunsin, että haluan saada itseni kuntoon paitsi laihtumalla myös kuntoilemalla. Haaveenani on kaunis, urheilullinen vartalo. Nyt olen madaltanut salin kynnystä, menen sinne tällä viikolla uudelleen (tosin edelleen ilta-aikaan).

Vaikka painoni ei edeltävällä viikolla laskenutkaan, olen jotenkin tyytyväinen itseeni. Tästä jatkan pontevammalla mielialalla. =)

Ei, en todellakaan ole sulattamassa läskiä ensimmäistä kertaa. Olen aina ollut pullukka. Koulussa minua ei koskaan kiusattu asian takia, olin haluttu jäsen joukkueisiin liikuntatunnilla, koska jaksoin aina tsempata ja pidin liikunnasta. En siis saanut kuulla olevani ylipainoinen, mutta jollakin tavalla kärsin asiasta jo teininä. Olen pyrkinyt saamaan painoani laskusuhdanteeseen viimeiset 15 vuotta. Muistan, kuinka ajattelin: "Kasvan vielä. Mikäli saan pidetty painoni samassa, mutta senttejä tulee lisää, laihdun." Sinänsä järkevää ajattelua teini-ikäiseltä, joka olisi oikeasti voinut alkaa todella vihata itseään ja omaa kuvaansa ja päätyä järeämpiinkin keinoihin. 

Minua on siunattu hyvällä ruokahalulla ja kaikkiruokaisuudella. Minulle maistuu niin suolainen kuin makeakin ja parastahan on, jos noita saa vuorotellen. Kuinka ihanaa onkaan ruoan jälkeen ottaa pala suklaakakkua ja istuutua nauttimaan siitä! Oikein makean kakkupalan jälkeen voi taas ottaa jotain suolaista ja kierre onkin valmis. Minulle ei tee tiukkaakaan ahmaista puolikasta Daim-kakkua sisuksiini. Se ei ole homma eikä mikään. 

Aloitin urani Painonvartijana kirjekurssilla vuonna 2001. Olin elänyt vajaan vuoden nykyisen mieheni kanssa ja mitäpä siinä muuta tehtiin kuin herkuteltiin iltaisin. Kyllähän omaa rakastaan voi  hemmotella pienellä kermaleivoksella tai vastaavalla. Mieleen ei tullut, että kyseisen leivoksen olisi voinut korvata myös yhteisellä kävelylenkillä. Ensimmäisellä kerralla sain painoani pois reilu kymmenen kiloa, mutta sitten homma tökkäsi johonkin. Enää en jaksanut motivoida itseäni jatkamaan, vaikka edessä oli omat hääni, joissa olisin halunnut olla hoikka morsian. Sanoin "Tahdon" noin 90kg painoisena. Sain pidettyä saavuttamani painon hyvin siihen asti, kun tulin raskaaksi. Annoin itselleni luvan nauttia raskaudesta ilman huolta ruokavaliosta. Raskausaikana kuitenkin joutuu käymään vaa'alla neuvolassa, painoa tarkkaillaan edelleen. Sainkin kuulla, että raskausaikana ei ole suotavaa tulla lisäkiloja, kun niitä on jo niin paljon. Painoin ennen raskautta 93kg ja juuri ennen esikoiseni syntymää olin saavuttanut 110kg rajapyykin. Oltiin keväässä 2004. 

Seuraavan kerran palasin Painonvartijoihin vuonna 2005, lapseni oli vuoden ikäinen, minä päätin rohkaistua ja astua korkean kynnyksen yli. Menin ryhmään, josta olis kuvitellut vaikka mitä kauheuksia. Olin sieluni silmin nähnyt vaa'an, joka alkaa piipittää erroria kohdallani. Samalla olin varma, että painoni kailotetaan kaikille pullukoille, joita ryhmään raahautuu. Mutta ei, tunnelma ryhmässä oli kannustava ja hienotunteinen. Sinne sitten marssin joka viikko siitä eteenpäin. Painoni lähti taas laskuun ja itsetunto nousuun. Sain ryhmästä jopa "vartija"-ystäviä, joiden kanssa en tavannut muulloin kuin kyseisessä ryhmässä. Jos joku jäi pois, oli hänen paikallaan tyhjä tuoli kunnes joku uusi siihen sitten ilmestyi. Kiertokulku oli näkyvää, uusia kasvoja tuli ja meni. Pudotin painoa 10kg kunnes aloin odottaa toista lastani.

Kolmas kerta toden sanoo, kuuluu sanonta. Niin minäkin luulin. Palattuani äitiyslomalta ryhmään lapsen ollessa 3kk, painoin noin 116kg eli jälleen oltiin uusissa lukemissa ja uudella kymmenellä. Koska imetin, painoni putosi melko hyvään tahtiin. Liityin myös  jäseneksi salile ja aloin harrastaa liikuntaa aktiivisesti, kehoni muuttui nopeasti ja aloin jo näyttää terveeltä. Pudotin lähes 30kg ja matkaa tavoitepainoon oli enää 10 kiloa. Oli hienoa, kun vaaka näytti 85kg. Sekin on minulle huomattava ylipaino, mutta silti tunsin oloni hyväksi ja kevyeksi. Sain siirtyä vaatekaupassakin normaalien osastolle. Ah, sitä tunnetta, kun vedin päälleni M-koon mekon ja se istui hyvin. Tunsin itseni kauniiksi.

MIKÄ MINULLE SITTEN TULI??? Kun päästiin kevääseen 2008, aloin etsiä töitä. Laitoin hakemuksia useaan paikkaan, koska olin päättänyt, että elokuussa palaisin työelämään. Haastattelut eivät ottaneet onnistuakseen ja työpaikan saanti tuntui olevan kiven alla. Siitähän saattoi lohduttaa itseään herkuilla. Samalla lopetin kuntosalilla käynnin, ksoka tein puutarhatöitä. Uskottelin itselleni, että multasäkin kantamisella korvaan helposti spinningin ja saliharjoittelun tuoman hyödyn. Ei se ihan mennyt niin. Työpaikankin sain, sellaisen, josta oikeasti pidin. Siellähän oli kahvitauoillakin tarjolla herkkuja, kuten kakkua tai keksiä. Ruokakin oli niin hyvää, että sitä piti oikein santsata välillä. Siinä ei enää auta puolikas lautasellinen salaattia, jos itse ruokaa syö kahteen kertaan. Painoni nousi kohisemalla. Vuoden 2009 alussa painoin jo 111kg. AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ! Olin lihottanut itseäni vajaassa vuodessa melkein 30kg eikä enää ollut asiaa vaatekauppojen normiosastolle.

Aloin odottaa kolmatta lastani, joka nyt on muutaman kuukauden ikäinen. Painoni huiteli joulun jäljiltä jo lähes 118 kilossa, siitä on tultu vähän alaspäin, mutta matkaa on vielä. Tilasin itselleni Painonvartijat kotona -paketin, jotta pääsen taas vauhtiin. Tässä blogissani seuraan matkaani kohti päämäärää. Olen oppinut sen verran, että pudotettavia kiloja ei saa ajatella kokokaisuutena vaan se pitää jakaa pieniin askeleisiin. Painonvartijoissakin saa tähden 3kg välein. Aion palkita itseni jollakin tavalla pienistä saavutuksista. Tämä blogi on uusi metodi laihdutuksessani. Ennen en ole kirjoittanut ylös ajatuksiani tai tunteitani, vaikka olen sitä harkinnutkin. Nyt kirjoitan tätä niin, ettei kukaan lähipiiristäni ole tietoinen asiasta. Sitten, KUN olen tavoitepainossa, voin ottaa tekstini ulos ja koota tästä laihdutuselämänkertani. 

Se historiasta, nyt katse on tulevaisuudessa ja kevyemmässä olotilassa.

ITKU! Nyt se tuli! En ole aiemmin itkenyt omaa ruumistani ja vihannut itseäni näin paljon. Minulla on elämässä kaikki hyvin -ulkoisesti. Minulla on mies ja lapsia, oma koti ja elämä tarjoaa tällä hetkellä parastaan. Ainut musta pilvi elämässäni on oma kehoni, jossa en tunne oloani hyväksi. En näe itseäni kauniina vaimona, hyvinvoivana äitinä tai ehjänä itsenäni. Itsetuntoni kyntää tällä hetkellä ojan pohjalla.

Olen aloittanut laihdutuskuurin viimeistään aina silloin, kun olen kierrellyt vaatekauppojen "näyttävien naisten" osastolla ja etsinyt kuumeisesti vaatekertaa johonkin tiettyyn juhlaan tai tapahtumaan. Ilman pätevää syytä en vaatekauppaan kävele. Minulla voi olla ylläni vaikka rikkinäiset, ikivanhat housuni mielummin kuin menisin nöyryyttämään itseäni vaatekauppaan. Kauppoja kierrellessäni valitsen käsivarsilleni jonkin A-linjaisista nk. lainepeitteistä, johon kangasta on mennyt enemmän kuin Nuuskamuikkusen telttaan. Sen jälkeen alkaa matka kohti armotonta sovituskoppia. Itse koppihan sinänsä ei ole armoton vaan ne peilit, jotka koristavat vaaleita seiniä. Useimmissa kaupoissa sovituskoppeihin on sysätty vielä kääntyvä peili, jota kääntelemällä saa näkymän kehonsa jokaiseen niemeen ja notkelmaan. Siellä avautuu näköala, jota kotona ei tarvitse katsella. Tämä näköala ei nosta itsetuntoa samalla tavalla kuin merinäköala asunnon arvoa. Tällä on päinvastainen vaikutus.

Aloitan nyt blogini painaessani 116,8 kg. Olen 170cm pitkä eli painoendeksini tykittää lukemat, joissa jatkaminen ei lupaa hyvää ja pitkää loppuelämää.  Farkkuni ovat kokoa 52!!! Se on numero, johon en ole vielä ikinä päässytkään, harmi vain, kun tässä lajissa pärjääminen on sitä parempaa mitä pienemmät pisteet (farkkukoko) sinulla on. Olen 30-vuotias ja siinä iässä, että kehoni alkaa kärsiä jo tästä painosta. Nyt minulla on kuitenkin vielä aikaa tehdä asialle jotakin. Päätökseni olen tehnyt, tästä alkaa viimeinen laiharini.