Tottahan on, että itseänä murehtimalla ja elämäänsä märehtimällä ei saavuta mitään. Alakuloisena ei ole valmis taistelemaan ja tavoittelemaan päämääräänsä. Aiemmista kirjoituksistani on voinut saada käsityksen, että olen maailman pessimistisin ihminen. Todellisuudessa omaan myönteisen asenteen ja pyrin löytämään jokaisesta asiasta positiivisen puolen.

Tällä matkallani positiivisinta on se, että olen matkalla! En ole jäänyt nyhjäämään sängyn pohjalle vaan olen alkanut tehdä asioille jotain. Perheemme arjessa se näkyy parhaiten ruokapöydässä. Paitsi, että ruoka on kevytta ja terveellistä, meillä on jokaisella ruoalla tarjolla jotakin tuoretta vihannesta tai kasvista. Koska olen jo paatunut Painonvartija, on ruokavaliomme päälinjat olleet jo pitkään kohdillaan. Itse olen vain unohtanut annoskoot, ne ovat paisuneet mammuttimaisiksi. Edes raavas mies ei syö niin paljon kuin minä. Toinen surmaloukkuni ovat olleet illat, jolloin olen tunkenut suuhuni jos jonkinlaista herkkua. Tällä htekellä minulla on yksi herkkupäivä viikossa (liian ankara ei saa olla edes itselleen). Se on tällaiselle herkkuperseelle suuri myönnytys ja voitto, kun siinä pysyn!

Toinen asia, jossa olen kokenut valaistumisen, on kiireettömyys. Mikä ihmeen kiire tulisi olla kilojen karkoituksessa? Tiedän varsin hyvin, että kiloni eivät ole tulleet päivässä, viikossa tai yhdessä kuukaudessa. Eivät ne siinä ajassa siis voi lähteäkään. Itseni kannalta olisi hyvä, jos vuoden vaihteeseen mennessä olisin lähellä tavoitettani. Silloin olisin antanut itselleni parhaimman joululahjan koskaan. Nyt eletään viikkoa kahdeksan, vuoden vaihteeseen on aikaa noin 44 viikkoa. Se tarkoittaa vajaata kiloa per viikko. Aika kova tahti, mutta uskon, että se on saavutettavissa kovalla ja päättäväisellä työllä.

Hymyillen pyrystä huolimatta!