ITKU! Nyt se tuli! En ole aiemmin itkenyt omaa ruumistani ja vihannut itseäni näin paljon. Minulla on elämässä kaikki hyvin -ulkoisesti. Minulla on mies ja lapsia, oma koti ja elämä tarjoaa tällä hetkellä parastaan. Ainut musta pilvi elämässäni on oma kehoni, jossa en tunne oloani hyväksi. En näe itseäni kauniina vaimona, hyvinvoivana äitinä tai ehjänä itsenäni. Itsetuntoni kyntää tällä hetkellä ojan pohjalla.

Olen aloittanut laihdutuskuurin viimeistään aina silloin, kun olen kierrellyt vaatekauppojen "näyttävien naisten" osastolla ja etsinyt kuumeisesti vaatekertaa johonkin tiettyyn juhlaan tai tapahtumaan. Ilman pätevää syytä en vaatekauppaan kävele. Minulla voi olla ylläni vaikka rikkinäiset, ikivanhat housuni mielummin kuin menisin nöyryyttämään itseäni vaatekauppaan. Kauppoja kierrellessäni valitsen käsivarsilleni jonkin A-linjaisista nk. lainepeitteistä, johon kangasta on mennyt enemmän kuin Nuuskamuikkusen telttaan. Sen jälkeen alkaa matka kohti armotonta sovituskoppia. Itse koppihan sinänsä ei ole armoton vaan ne peilit, jotka koristavat vaaleita seiniä. Useimmissa kaupoissa sovituskoppeihin on sysätty vielä kääntyvä peili, jota kääntelemällä saa näkymän kehonsa jokaiseen niemeen ja notkelmaan. Siellä avautuu näköala, jota kotona ei tarvitse katsella. Tämä näköala ei nosta itsetuntoa samalla tavalla kuin merinäköala asunnon arvoa. Tällä on päinvastainen vaikutus.

Aloitan nyt blogini painaessani 116,8 kg. Olen 170cm pitkä eli painoendeksini tykittää lukemat, joissa jatkaminen ei lupaa hyvää ja pitkää loppuelämää.  Farkkuni ovat kokoa 52!!! Se on numero, johon en ole vielä ikinä päässytkään, harmi vain, kun tässä lajissa pärjääminen on sitä parempaa mitä pienemmät pisteet (farkkukoko) sinulla on. Olen 30-vuotias ja siinä iässä, että kehoni alkaa kärsiä jo tästä painosta. Nyt minulla on kuitenkin vielä aikaa tehdä asialle jotakin. Päätökseni olen tehnyt, tästä alkaa viimeinen laiharini.